Moni tai­teen har­ras­ta­ja tun­tee it­sen­sä epä­var­mak­si veis­tos­ten edes­sä. Yk­si em­pii, löy­tyy­kö ko­dis­ta so­pi­vaa paik­kaa. Toi­nen miet­tii, on­ko veis­tos oi­ke­as­ti van­ha ja ai­to. Kos­ka veis­tok­set ovat vä­hem­män ky­syt­ty­jä kuin tau­lut, niis­tä voi teh­dä ra­ha­nar­voi­sia löy­tö­jä. Va­lin­nan­va­raa on kai­kil­le lom­pa­koil­le, ja mikä haus­kin­ta, kol­miu­lot­tei­sen tai­de­te­ok­sen voi aset­taa pöy­däl­le, hyl­lyl­le, lat­ti­al­le, ja­lus­tal­le, par­vek­keel­le tai te­ras­sil­le.

1. Ma­te­ri­aa­li. Mitä kal­liim­pi ma­te­ri­aa­li, vaa­ti­vam­pi tek­niik­ka ja suu­rem­mat val­mis­tus­kus­tan­nuk­set, sitä ar­vok­kaam­pi veis­tos. Kal­leim­pia ma­te­ri­aa­le­ja ovat prons­si ja mar­mo­ri. Edul­li­sia ovat kip­si, bisk­vii ja puu.

2. Ai­tous. On­ko veis­tos sig­nee­rat­tu? On­ko mo­nog­ram­mil­la sig­nee­ra­tun työn te­ki­jä tun­nis­tet­ta­vis­sa? Löy­tyy­kö tai­de­va­li­mon lei­ma? Ni­mi­laat­ta tai pin­taan kiin­ni­tet­ty va­li­mo­lei­ma ei­vät ta­kaa veis­tok­sen ikää ja ai­tout­ta. Sig­nee­raus siir­tyy muo­tis­ta suo­raan val­mii­seen te­ok­seen, kun veis­tos teh­dään va­la­mal­la. Sik­si te­ki­jän nimi ei yk­sin rii­tä vah­vis­ta­maan työn al­ku­pe­rää ja ai­tout­ta. Myös­kään laat­taan kai­ver­ret­tu nimi ei ole tae te­ki­jäs­tä. Laa­tan voi hel­pos­ti vaih­taa te­ok­ses­ta toi­seen tai teet­tää kai­ver­ta­jal­la ja kiin­nit­tää veis­tok­seen tai ja­lus­taan jäl­keen­päin.

3. Laa­tu. Näyt­tää­kö työn jäl­ki huo­lel­li­sel­ta ja vii­meis­tel­lyl­tä? Nä­kyy­kö te­ki­jän am­mat­ti­tai­to ta­vas­sa, jol­la hän on kä­si­tel­lyt ma­te­ri­aa­lia ja työ­vä­li­nei­tä? Työn laa­tu on ku­van­veis­ton tär­keim­piä ar­vi­oin­ti­pe­rus­tei­ta. Prons­si­veis­tok­sen esi­työs­tä, muo­tis­ta ja vii­meis­te­lys­tä vas­taa tai­tei­li­ja it­se. Va­la­mi­sen hoi­ta­vat tai­de­va­li­mon am­mat­ti­lai­set. Yk­si­tyis­koh­dat erot­tu­vat sel­väs­ti, ja pin­ta on vi­vah­tei­kas. Myös veis­tok­sen poh­ja on työs­te­tyn nä­köi­nen.

4. Kun­to. En­nen os­to­tar­jous­ta tar­kas­ta veis­tok­ses­ta naar­mut, kol­hut ja li­kai­set pin­nat. Mar­mo­ri­veis­tok­ses­sa arim­pia paik­ko­ja ovat ul­ko­ne­vat yk­si­tyis­koh­dat, ku­ten sor­met ja var­paat. Ko­vat ja pai­na­vat ki­vi­veis­tok­set kol­hiin­tu­vat hel­poim­min reu­nois­ta, kul­mis­ta ja ja­lus­tas­ta. Ke­ra­miik­ka­veis­tok­seen saat­taa il­mes­tyä mur­tu­mia jo val­mis­tus­vai­hees­sa, ja myös puu­veis­tok­seen voi ajan myö­tä syn­tyä hal­ke­a­mia. Pie­net vau­ri­ot voi hy­väk­syä osak­si ma­te­ri­aa­lin luon­net­ta, mut­ta syvä mur­tu­ma ja sii­tä seu­raa­va sel­vä rik­koon­tu­mis­vaa­ra mi­ni­moi­vat te­ok­sen ar­von.

5. Ja­lus­ta. Tut­ki, mi­ten veis­tos on lii­tet­ty alus­taan­sa ja var­mis­ta, et­tei alus­taa ole vaih­det­tu. Tai­tei­li­jan va­lit­se­ma ja­lus­ta on plus­saa. Ka­don­nut ja­lus­ta on kor­vat­ta­vis­sa, mut­ta sil­loin al­ku­pe­räi­nen il­me on pois­sa.

Jut­tu on ly­hen­net­ty. Tui­ja Pel­to­maan kir­joit­ta­ma al­ku­pe­räi­nen Os­ta­jan opas -teks­ti on jul­kais­tu An­tiik­ki & De­sign -leh­des­sä nro 7/2018.