Suo­men mer­kit­tä­vim­mät ho­pe­a­kau­pun­git oli­vat 1600-lu­vul­la Tur­ku, Vii­pu­ri ja Ou­lu. Kau­pun­kien äve­ri­äät por­va­rit haas­toi­vat ho­pe­a­se­pät te­ke­mään pa­ras­taan ti­laa­mal­la heil­tä kor­ke­a­ta­soi­sia ho­pe­ae­si­nei­tä.

– On syy­tä ol­la yl­peä suo­ma­lai­sen ho­pe­an ta­sos­ta. Moni 1800-lu­vun alun ho­pe­ae­si­ne oli­si yh­tä hy­vin voi­tu teh­dä Tuk­hol­mas­sa. Em­me ol­leet mi­kään sor­ret­tu siir­to­maa niin kuin on ol­lut ta­pa­na aja­tel­la, Old Ti­mes -an­tiik­ki­liik­keen Bernt Mo­re­lius huo­maut­taa ja jat­kaa.

Suo­mi py­syi muo­tien mu­ka­na

– Tyy­lit ei­vät tie­ten­kään vaih­tu­neet ker­ral­la, mut­ta se ei tar­koi­ta sitä, et­tä Suo­mes­sa oli­si esi­mer­kik­si 1700-lu­vul­la elet­ty tie­tä­mät­tö­mi­nä maa­il­man ta­pah­tu­mis­ta. Tie­don­kul­ku oli sil­loin yl­lät­tä­vän no­pe­aa, ja kyl­lä meil­lä tun­net­tiin Pa­rii­sin uu­sim­mat tren­dit, Mo­re­lius sel­ven­tää.

Runsaasti koristellut juomakannut kuuluivat barokin statusesineisiin, mutta barokin aikana tehtiin myös hyvin pelkistettyjä esineitä. Juomakannu on osittain kullattu. Tekijä on Axel Hansson Båge, joka toimi mestarina Turussa vuosina 1667–88. Turun tuomiokirkkomuseo.

Tyy­lit myös omak­sut­tiin Suo­mes­sa eri tah­tiin. Ruot­sa­lai­set vai­kut­teet eli­vät 1800-lu­vul­la Ou­lus­sa pi­tem­pään kuin esi­mer­kik­si Hel­sin­gis­sä, jos­ta tuli suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nan pää­kau­pun­ki vuon­na 1812.

Kis­san­kä­pä­lä ker­too val­mis­tu­sa­jas­ta

Ho­pe­a­se­pän­työn kul­ta-ai­kaa oli niin maa­il­mal­la kuin Suo­mes­sa­kin oli 1700-luku. Tuol­loin ta­lou­del­li­nen nou­su­kau­si ja uu­det nau­tin­to­ai­neet nä­kyi­vät uu­si­na esi­ne­tyyp­pei­nä, ku­ten kah­vi-, tee- ja kaa­ka­oas­ti­as­toi­na. Ajan muo­ti­tyy­li ro­ko­koo an­toi ho­pe­aan dy­naa­mi­sia muo­to­ja ja na­tu­ra­lis­ti­sia luon­nos­ta in­noit­tu­nei­ta ko­ris­tei­ta. Vai­kut­teet tu­li­vat ro­ko­koon pää­kau­pun­gis­ta Pa­rii­sis­ta Tuk­hol­man kaut­ta Tur­kuun. Ei siis ih­me, et­tä to­den­nä­köi­ses­ti en­sim­mäi­sen kah­vi­kan­nun Suo­mes­sa val­mis­ti tur­ku­lai­nen Da­niel Hall vuon­na 1732.

Rokokoon kahvikannut saattoivat olla näin lennokkaita. Kiillotetut hopeaesineet heijastivat valoa ja toimivat siten 1700-luvun juhlapöydissä myös valonlähteinä. Kahvikannun tekijä on Sigfrid Carlenius nuorempi (mestari 1754–66) Torniossa 1765. Kansallismuseo.

Muotoilultaan ajattoman oloiset kynttilänjalat on tehnyt Vaasassa mestarina 1768–1810 toiminut Anders Tidström vuonna 1772. Yksityisomistuk sessa.

Suo­men ja Ruot­sin yh­tei­nen his­to­ria nä­kyy ho­pe­as­sa niin sa­no­tus­sa kis­san­kä­pä­läs­sä. Se on osu­va lem­pi­ni­mi ho­pe­an tar­kas­tus­lei­mal­le, joka muo­dos­tuu kol­mes­ta pie­nes­tä kruu­nus­ta. Lei­ma muis­tut­taa kis­san jät­tä­mää tas­sun jäl­keä. Kis­san­kä­pä­lää käy­tet­tiin Suo­mes­sa 1700-lu­vul­ta vuo­teen 1809, jol­loin se vaih­tui yh­den kruu­nun tar­kas­tus­lei­mak­si.

Tä­hän oli syy­nä Suo­men siir­ty­mi­nen Ve­nä­jän kei­sa­ri­kun­nan au­to­no­mi­sek­si osak­si eli suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nak­si. Tar­kas­tus­lei­ma oli merk­ki sii­tä, et­tä esi­neen ho­pe­a­pi­toi­suus oli tar­kas­tet­tu. Ho­pe­a­pi­toi­suu­den tar­kas­ta­mi­ses­ta ker­too myös van­hois­sa ho­pe­ae­si­neis­sä käy­tet­ty sa­ha­lai­tai­nen ol­ter­man­nin­vii­va.

Kuin mo­der­nia muo­toi­lua

An­tiik­ki­kaup­pi­as Bernt Mo­re­lius ker­too, et­tä 1700-lu­vul­la ho­pea toi­mi jopa va­lon­läh­tee­nä var­sin­kin juh­la­pöy­däs­sä. Kynt­ti­läk­ruu­nun valo hei­jas­tui pris­mois­ta ja pöy­tä­ho­peis­ta ja li­sä­si si­ten va­lon mää­rää. Myös val­koi­nen pöy­tä­lii­na hei­jas­ti va­loa.

Pikarin pohjassa on tekijäleima NFL eli Nils Frantzleben. Kolme kruunua eli kissankäpälä kertoo, että esineen hopeapitoisuus on tarkastettu. Linnan muotoinen leima on Tornion kaupunkileima. Vuosileima on epäselvä.

Komea pikari (korkeus noin 18 cm) on Nils Frantzlebenin työtä vuodelta 1779. Hän toimi hopeaseppänä Torniossa 1775–1803. Pikarit olivat juoma-astioita, mutta myös varakkuudesta koriste-esineitä. Yllä kuva pikarin pohjan leimoista. Yksityisomistuksessa.

Tuo­hon ai­kaan ruo­kai­lu­kult­tuu­rin muu­tok­set hei­jas­tui­vat usein en­sim­mäi­se­nä ho­pe­as­ta val­mis­tet­tui­hin as­ti­oi­hin, eri­tyi­ses­ti juo­ma-as­ti­oi­hin. Kook­kaat pi­ka­rit voi­vat ny­ky­päi­vän sil­mis­sä näyt­tää lä­hes kuk­ka­mal­ja­koil­ta, mut­ta ne oli­vat alun pe­rin juo­ma-as­ti­oi­ta, usein juu­ri olu­el­le tar­koi­tet­tu­ja. Ho­pe­ae­si­neet oli­vat myös ho­pe­a­sep­pien luo­mia ar­vok­kai­ta tai­don­näyt­tei­tä, joi­ta ha­lut­tiin yl­pe­ä­nä esi­tel­lä vie­rail­le.

Ho­pe­ae­si­nei­den ul­ko­nä­kö voi yl­lät­tää, ei­kä niis­tä ai­na suo­ral­ta kä­del­tä osaa sa­noa, mil­tä tyy­li­kau­del­ta ne ovat pe­räi­sin. Kus­ta­vi­lai­sel­la ajal­la teh­dyt kynt­ti­län­jal­ko­jen puh­das­lin­jai­nen muo­to­kie­li saat­taa tuo­da mie­leen 1950-lu­vun de­sig­nin. Myös ba­ro­kin ja em­pi­ren mah­ti­pon­ti­ses­ti ko­ris­tel­tu­jen ho­pei­den rin­nal­la teh­tiin su­per­pel­keis­tet­ty­jä ho­pe­ae­si­nei­tä.

Jut­tu on ly­hen­net­ty. Al­ku­pe­räi­nen teks­ti on jul­kais­tu An­tiik­ki & De­sig­nis­sa 5/2018