Pari vuot­ta sit­ten Mark­ku Vil­li­kan Hel­sin­gin-koti Töö­lös­sä pur­sui tai­det­ta. Sitä oli noin 1 500 te­ok­sen edes­tä. Jos sil­loin oli sel­vää, et­tä hän lahjoit­tai­si mer­kit­tä­vän ko­ko­el­man­sa Tai­de­mu­seo Poi­ki­lon ko­ko­el­miin Kou­vo­laan.

– Jä­tin it­sel­le­ni 30 te­os­ta. Ne ovat mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tär­kei­tä, tai­de­ke­räi­li­jä Mark­ku Vil­lik­ka sa­noo.

Ko­din sei­nil­le jäi muun mu­as­sa Mau­no ­Hart­ma­nin, Ant­ti Oja­lan ja Tuo­mo Saa­lin maa­lauk­sia.

Opet­ta­ja kan­nus­ti

Hel­sin­ki­läis­syn­tyi­nen Mark­ku Vil­lik­ka aloit­ti tai­teen ke­rää­mi­sen jo op­pi­kou­lu­lai­se­na 1970-lu­vul­la. Palo tai­tee­seen syt­tyi Hel­sin­gin nor­maa­li­ly­se­on eli Nors­sin ku­vaa­ma­tai­don opet­ta­ja Erk­ki Ma­ti­lai­sen in­noit­ta­ma­na. Hän vei op­pi­lai­taan tai­de­näyt­te­lyi­hin, laa­jen­si hei­dän kä­si­tys­tään tai­tees­ta ja kan­nus­ti te­ke­mään tai­det­ta myös it­se.

Niin Mark­ku Vil­lik­ka teki.

– Ma­ti­lai­nen roh­kai­si mi­nua osal­lis­tu­maan op­pi­kou­lu­jen ku­vaa­ma­tai­don­kil­pai­luun vuon­na 1975. Voi­tin toi­sen pal­kin­non, Mark­ku Vil­lik­ka hy­myi­lee.

Markku Villikka Eirasta maalatun guassinsa kanssa. Teos oli Nuorten näyttelyssä Helsingin Taidehallissa vuonna 1976. Takana näkyvät Kristian Krokforsin ja Merja Heinon työt.

Se in­nos­ti maa­laa­maan en­tis­tä ah­ke­ram­min. Vuo­si­na 1975 ja 1976 Mark­ku Vil­lik­ka osal­lis­tui val­ta­kun­nal­li­seen Nuor­ten näyt­te­lyyn Hel­sin­gin Tai­de­hal­lis­sa. Nii­tä seu­ra­si mui­ta näyt­te­ly­jä pää­kau­pun­ki­seu­dul­la. Yli­op­pi­laak­si pääs­ty­ään Mark­ku Vil­lik­ka opis­ke­li vuo­den päi­vät Hel­sin­gin yli­o­pis­ton pii­rus­tus­lai­tok­sel­la tai­tei­li­ja Åke Hel­l­ma­nin joh­dol­la.

Ke­räi­li­jä kä­ve­lee sei­nään no­jaa­van maa­laus­pi­non luo. Jos­ta­kin nii­den lo­mas­ta hän kai­vaa te­ok­sen, joka on nai­vis­ti­seen ta­paan teh­ty kau­pun­ki­nä­ky­mä. ­Vä­reil­lään ja som­mit­te­lul­laan ihas­tut­ta­van gu­as­si­työn te­ki­jäk­si pal­jas­tuu pa­ri­kymp­pi­nen Mark­ku Vi­lik­ka vuon­na 1976.

Aja­tus ko­ko­el­mas­ta

Lah­jak­kuu­des­taan huo­li­mat­ta Mark­ku Vil­lik­ka ei ­va­lin­nut elä­mä­nu­rak­seen tai­tei­li­juut­ta.

– Ha­lu­sin var­man am­ma­tin, jos­sa on sään­nöl­li­nen toi­meen­tu­lo. Jos mi­nus­ta oli­si tul­lut tai­tei­li­ja, en var­maan osai­si myy­dä töi­tä­ni.

Töölön-kodin halli oli omistettu naivisteille: Tuomas Mäntynen, Pirkko Lepistö, Håkan Brunberg, Pirkko Valo ja Alice Kaira. Edessä Pekka Pitkäsen suuri veistos Maatunut (1988), ja sen takana Veikko Vionoja -seinä.

Mark­ku Vil­lik­ka opis­ke­li ­maan­mit­tau­sin­si­nöö­rik­si tek­nil­li­ses­sä kor­ke­a­kou­lus­sa Es­poon ­Ota­nie­mes­sä. Pää­ai­nei­na hä­nel­lä oli maan­käy­tön suun­nit­te­lu ja kaa­voi­tus sekä kiin­teis­tö­tek­niik­ka. Uran­sa hän teki kau­pun­ki­suun­nit­te­li­ja­na, ja yli 10 vuot­ta ku­lui Köö­pen­ha­minas­sa, mis­sä hän toi­mi kan­sain­vä­li­sen maan­mit­tau­sin­si­nöö­rien lii­ton joh­ta­ja­na.

Työ­e­lä­mään siir­ty­mi­sen jäl­keen ak­tii­vi­nen tai­teen te­ke­mi­nen vaih­tui in­to­hi­moi­seen seu­raa­mi­seen ja ke­räi­lyyn. Jos­kus 1980-lu­vun lo­pul­la Mark­ku Vil­li­kan pääs­sä syn­tyi aja­tus tai­de­ko­ko­el­man muo­dos­ta­mi­ses­ta ja haa­vees­ta, et­tä se ai­ka­naan pää­tyi­si jon­kin mu­se­on ko­ko­el­maan.

Kes­ki­ös­sä ko­ti­mai­nen

Ko­ko­el­maa lei­maa­vat ke­räi­li­jän miel­ty­myk­set ja maku. Hän ei ole käyt­tä­nyt asi­an­tun­ti­joi­ta ko­ko­el­man­sa kar­tut­ta­mi­ses­sa.

– Ko­ko­el­man si­säl­töön on vai­kut­ta­nut asuin­paik­ka­ni li­säk­si in­si­nöö­ri­kou­lu­tuk­se­ni. Olen suo­si­nut te­ok­sia, jois­sa on sel­keä ra­ken­ne. Olen in­nos­tu­nut te­ok­sis­ta, jois­sa nä­kyy viit­tei­tä ark­ki­teh­tuu­ris­ta.

Pöydällä on Mauno Hartmanin Raitapuomi-sarjan veistokset vuodelta 1995. Takana näkyy Jan Kenneth Weckmanin teos Where do we come from? (1989).

Ko­ko­el­man tai­tei­li­jat voi ja­kaa nel­jään ydin­ryh­mään: mo­der­nis­tit, ku­ten Paul Osi­pow ja Ju­ha­na Bloms­tedt, 1970- ja 1980-lu­vul­la läpi­mur­ton­sa teh­neet, ku­ten Ina­ri Krohn jaJan Ken­neth Weck­man, ny­ky­tai­tei­li­jat, ku­ten Vil­le An­ders­son ja Tuuk­ka Tam­mi­saa­ri sekä nel­jän­te­nä nai­vis­tit, joi­sa mai­nit­ta­koon Hå­kan Brun­berg ja Ali­ce Kai­ra.

Ko­ko­el­mas­sa on edus­ta­va otos suo­ma­lai­ses­ta mo­der­nis­ta ku­van­veis­tos­ta. Eni­ten te­ok­sia on Mau­no Hart­ma­nil­ta (1930–2017). Mark­ku Vil­lik­ka tu­tus­tui en­sim­mäi­sen ker­ran tä­män tai­tee­seen vuon­na 1972.

– Mau­no Hart­man oli Hel­sin­gin Juh­la­viik­ko­jen vuo­den tai­tei­li­ja. Olin sil­loin op­pi­kou­lus­sa ja näyt­te­ly liit­tyi kou­lun mo­ni­muo­toi­seen tai­de­kas­va­tuk­seen. Ta­pa­sin Ma­nun hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, kun siir­ryin Hol­lo­lan kun­nan kaa­voi­tus­joh­ta­jak­si 1980-lu­vun lo­pus­sa.

Kau­neut­ta kaik­kien sil­mil­le

Ko­ko­el­ma siir­tyi pari vuot­ta sit­ten ­Kou­vo­lan kau­pun­gil­le Tai­de­mu­seo Poi­ki­loon.

– Minul­la on toi­vee­na, et­tä Kou­vo­la ja tai­de­mu­seo Poi­ki­lo sai­si­vat nä­ky­vyyt­tä ko­ko­el­ma­lah­joi­tuk­se­ni myö­tä.

– Toi­sek­si ajat­te­lin asi­aa myös ko­ko­el­man nä­ky­vyy­den kan­nal­ta. Jos­sa­kin suu­rem­mas­sa tai­de­mu­se­os­sa ko­ko­el­ma­ni oli­si to­den­nä­köi­ses­ti hau­tau­tu­nut va­ras­to­jen uu­me­niin. Se­kin vai­kut­ti lah­joi­tuk­seen, et­tä äi­ti­ni suku on Kou­vo­las­ta, Mark­ku Vil­lik­ka poh­tii.

Vasemmalla näkyy osa veistoksesta, joka on Martti Aihan käsialaa. Se on tehty maalatusta teräksestä vuonna 2006. Vieressä Tommi Toijan Poika ja puu -veistos vuodelta 2010.

Ylei­sö pää­see nä­ke­mään tai­de­ko­ko­el­man hel­miä vuon­na 2027, kun Poi­ki­lo täyt­tää 40 vuot­ta.

Mitä vuo­si­kym­me­nien tai­teen ke­räi­ly on si­nul­le mer­kin­nyt ja an­ta­nut?

– Hy­vää miel­tä. Il­man tai­det­ta elä­mä oli­si ­ai­ka an­ke­aa. Kun joi­ta­kin vuo­sia sit­ten en sai­rau­den ta­kia pääs­syt ulos, tai­de an­toi val­ta­vas­ti si­säl­töä ja nau­tin­toa elä­mää­ni, Mark­ku Vil­lik­ka sa­noo lo­puk­si.

Jut­tu on ly­hen­net­ty. Al­ku­pe­räi­nen teks­ti on jul­kais­tu A&D:n nu­me­ros­sa 2/2024.