Rauhoittava auringonlasku rannalla. Armenialaissukuinen, Krimillä syntynyt Ivan Aivazovski oli yksi 1800-luvun merkittävimpiä venäläisiä taiteilijoita, joka sai kansainvälistä kuuluisuutta tarkasti maalatuilla meriaiheillaan. Napolinlahti-maalaus on vuodelta 1844. Kuva Kansallisgalleria / Aleks Talve

Si­neb­ryc­hof­fin hel­mi­kuus­sa avau­tu­va Yö-näyt­te­ly on kuin osa päi­vän­kier­toa. En­sim­mäi­ses­sä sa­lis­sa nä­em­me il­ta­rus­kon ja val­mis­tau­dum­me yö­hön. Seu­raa­vas­sa siir­rym­me nu­kah­ta­mi­seen, sit­ten val­vo­mi­seen ja unet­to­muu­teen. Tu­tus­tum­me tai­tei­li­joi­den tul­kin­toi­hin pai­na­jai­sis­ta ja yöl­li­sis­tä kau­hu­ku­vis­ta, jois­ta lo­pul­ta va­pau­dum­me aa­mun va­lon sa­liin.

– Tämä näyt­te­ly oli poik­keuk­sel­li­nen jo sen alus­ta as­ti. Kon­ser­vaat­to­rim­me ni­mit­täin ker­toi, et­tä te­os­va­ras­tos­sa on pal­jon yö­ai­hei­sia maa­lauk­sia, jot­ka pi­täi­si kon­ser­voi­da. Sii­tä läh­ti idea näyt­te­lyyn, joka an­taa ti­laa myös kat­so­jan omil­le as­so­si­aa­ti­oil­le, näyt­te­lyn ku­raat­to­ri Kers­ti Tai­nio ker­too.

Ru­not ja kuu seu­raa­vat kul­ki­jaa

Tun­nel­mal­li­sen näyt­te­lyn yh­teys ru­nou­teen on eri­tyi­nen. Tie­tois­ku­jen si­jaan joka sa­lis­sa on ru­noi­li­ja ­Hen­riik­ka Ta­vin näyt­te­lyyn luo­mia ru­no­ja.

Mu­se­on puis­ton puo­lei­ses­sa erk­ke­ris­sä on ru­no­nurk­kaus, jon­ka huo­ne­ka­lut on pei­tet­ty la­ka­noil­la ja kat­tok­ruu­nu­kin on kan­kaan suo­jas­sa kuin tal­veen va­rau­tu­vas­sa Muu­mi­ta­los­sa. Erk­ke­rin pöy­dän ää­res­sä voi tart­tua van­hem­paa ja ny­ky­ru­nout­ta edus­ta­viin ko­ko­el­miin Aa­le Tyn­nis­tä ai­na Mii­ra Luh­ta­vaa­raan.

Mauno Markkulan maalaus Kuutamo (1949) on dramaattisen yöllinen näky. Kuutamo ei rauhoita, vaan valaisee pahaenteisen mustat kalliot. Omaperäinen taiteilija maalasi fantasianäkyjä räiskyvin värein. Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuun ja au­rin­gon valo ja nii­den hei­jas­tuk­set ­ve­den pin­nas­sa in­noit­ti­vat eri­tyi­ses­ti 1800-lu­vun ­ku­va­tai­tei­li­joi­ta, jois­ta esil­lä on muun mu­as­sa Ivan ­Ai­va­zovs­kin maa­laus Na­po­lin­lah­del­ta.

Al­bert Edel­fel­til­tä on esil­lä herk­kä maa­laus ­Hai­kon hu­vi­la kuu­ta­mos­sa vuo­del­ta 1880. Sii­nä kuu kur­kis­taa pil­vien ta­kaa ja ho­pe­oi me­ren­lah­den. Si­vus­sa on talo, jon­ka ik­ku­nois­ta pil­kot­taa ko­di­kas valo. Myös mo­der­nis­tit lä­hes­tyi­vät kuu­ta­moa mut­ta enem­män ih­mi­sen si­säi­sen maa­il­man ku­vas­ta­ja­na. Mau­no Mark­ku­lan Kuu­ta­mo-maa­lauk­ses­sa vuo­del­ta 1949 tai­vaan­kap­pa­le väl­käh­tää kes­kel­tä pu­nais­ta pil­veä, ja tun­tuu kuin te­ok­sen pää­o­sas­sa oli­si­vat syn­kät, mus­tat vuo­ret.

Vuo­teen rau­ha ja le­vot­to­muus

Näyt­te­ly ker­too myös niis­tä, jot­ka työs­ken­te­le­vät öi­sin mei­dän mui­den puo­les­ta. Hel­mi Kuu­sen (1913–2000) maa­laus Työ­läis­kir­jai­li­ja­tar (1944) esit­tää nais­ta, joka te­kee en­sin pit­kän päi­vän ken­ties teh­taas­sa ja voi kes­kit­tyä kir­joit­ta­mi­seen vas­ta yöl­lä.

Onko nojatuolin takana piileskelevä otus vain pudonnut vaate vai oikea kummitus? Todellisuus voi vääristyä unen ja valveen rajamailla. Mikko Ängelsevän maalaus Toinen puoli (2024) on Kiasman tuore hankinta. Kuva Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Åke Mat­tak­sen (1920–1962) lii­tu­pii­rus­tus ­Sai­raa­la vuo­del­ta 1962 val­mis­tui juu­ri en­nen hä­nen kuo­le­maan­sa. Sai­raa­lan sän­gyt näyt­tä­vät sot­kui­sil­ta, ei­kä niil­lä le­pää­mi­nen tai­da an­taa rau­haa. Kui­ten­kin hoi­ta­jat ja lää­kä­rit val­vo­vat, jot­ta sai­raat toi­pui­si­vat.

Kai­kil­la ei ole edes sän­kyä, jo­hon pään­sä kal­lis­taa. Ka­ler­vo Pal­san (1947–1987) Gra­niit­ti­pe­ti ­vuo­del­ta 1971 on pe­lot­ta­van ajan­koh­tai­nen. Sii­nä ko­di­ton kul­ki­ja on men­nyt ma­kuul­le ki­vi­sel­le vuo­teel­leen.

Sen sii­jaan on Hugo Sim­ber­gin (1873–1917) ­Yö­kul­ki­ja vuo­sil­ta 1890–1896 on ar­voi­tuk­sel­li­sem­pi. Pi­me­äs­sä lyh­dyn kans­sa kä­ve­le­vä mies ete­nee koh­ti kau­ka­na nä­ky­viä vaa­ro­ja ja riu­tu­nei­ta kuu­sia. Hugo Sim­ber­gin työ on myös et­saus Vau­van ko­rin ää­res­sä (1912).

Hä­mä­rän ra­ja­mail­ta aa­muun

– Jos­kus unen ja val­veen ra­ja­mail­la voi näh­dä vaik­ka vaa­te­ka­sas­sa tai ar­ki­ses­sa esi­nees­sä jo­tain pa­ha­en­teis­tä, mikä aa­mul­la ih­me­tyt­tää, Kers­ti Tai­nio to­te­aa.

Su­loi­set unet, en­neu­net ja pai­na­jai­set päät­ty­vät kui­ten­kin ai­ka­naan. Au­rin­ko nou­see, jol­loin koit­taa ai­ka pu­keu­tua ja as­tua ar­keen. Åke Mat­tak­sen maa­laus Aa­mul­la vuo­del­ta 1957 ku­vaa tuk­kaan­sa sel­vit­te­le­vää nais­ta.

Mu­seo ha­lu­aa vir­kis­tää näyt­te­ly­vie­rai­den muis­tia.

Lewis Carrolin Liisan seikkailuissa Ihmemaassa (1865) kuljetaan kaninkolon kautta Ihmemaahan – joka lopussa osoittautuu uneksi. Saara Salmen Rabbit (2011) näyttää suorastaan pelottavalta. Kansallisgalleria

– Kä­vi­jät voi­vat ja­kaa uni­muis­to­jaan kir­joit­ta­mal­la tai piir­tä­mäl­lä nii­tä kort­tei­hin. Toi­set vie­rai­li­jat voi­vat lu­kea ne, mut­ta nii­tä ei säi­ly­te­tä enää näyt­te­lyn päät­ty­mi­sen jäl­keen.

Yö-näyt­te­ly 12.2.–23.8.2026 Si­neb­ryc­hof­fin tai­de­mu­se­os­sa, Bu­le­var­di 40, Hel­sin­ki, si­neb­ryc­hof­fin­tai­de­mu­seo.fi

Jut­tu on ly­hen­net­ty. Al­ku­pe­räi­nen teks­ti on jul­kais­tu An­tiik­ki & De­sig­nis­sa 1/2026.