Maa­il­man mul­lis­tus­ten kes­kel­lä moni haa­vei­lee maal­le­muu­tos­ta. Mik­si pin­koa päi­väs­tä toi­seen ora­van­pyö­räs­sä, jos yk­sin­ker­tai­sem­pi ja sees­tei­sem­pi elä­mä on mah­dol­lis­ta? Har­va kui­ten­kaan ryh­tyy tuu­mas­ta toi­meen ja al­kaa to­teut­taa haa­vei­taan. Poik­keus täs­tä on pää­kau­pun­ki­seu­dul­ta pois läh­te­nyt Jo­han­na Me­ri­nen, joka hank­ki puo­li­son­sa Veik­ko Par­vi­ai­sen kans­sa van­han ta­lon Veh­maan pi­tä­jäs­tä. Talo sai Jo­ve­la-ni­men, joka on yh­dis­tel­mä pa­ris­kun­nan etu­ni­mis­tä.

Tunnelma Jovelassa syntyy kuin ennen vanhaan.

Ta­lon ja sitä ym­pä­röi­vän puu­tar­han elä­mä on tul­lut mo­nil­le tu­tuk­si oma­va­rai­nen.fi-si­vus­tol­ta. Jo­han­na Me­ri­sen kir­ja Van­has­sa ta­los­sa (Do­cen­do) avaa vie­lä tar­kem­min sitä, mil­lais­ta on hy­pä­tä pois ku­lu­tus­kes­kei­ses­tä yh­teis­kun­nas­ta ja sekä op­pia te­ke­mään enem­män omil­la kä­sil­lään et­tä al­kaa naut­tia sii­tä. Kir­jan ku­vat on ot­ta­nut An­na­bel­le An­tas.

– To­den­nä­köi­ses­ti tämä ei kui­ten­kaan jää tä­hän. Van­has­sa ta­los­sa -kir­ja kes­kit­tyy pit­käl­ti syk­syyn ja tal­veen, mut­ta ha­lu­ai­sin kir­joit­taa myös ke­vään ja ke­sän tun­nel­mis­ta. Sik­si teos saat­taa saa­da jat­ko-osan, Jo­han­na Me­ri­nen nau­rah­taa.

Avai­me­na oma­va­rai­suus

Jo­ve­la on ihas­tut­ta­van kau­nis talo, mut­ta se on myös hyp­py men­nei­syy­teen. Ra­ken­nuk­seen on asen­net­tu säh­köt, mut­ta ta­lon­vä­ki elää yhä kan­to­ve­den va­ras­sa ja puu­sau­na läm­pi­ää pe­sey­ty­mis­tä var­ten joka toi­nen päi­vä. Mikä in­nos­ti pa­ris­kun­taa as­tu­maan ai­ka­ko­nee­seen?

Elävä tuli kuuluu vanhaan taloon.

– Va­lin­ta oli tie­toi­nen. Mi­nus­ta ny­ky­ai­ka tar­jo­aa meil­le ko­vin val­miit vaih­to­eh­dot. Elä­mäm­me on ko­neel­lis­tet­tu – on kyse sit­ten il­mas­toin­nis­ta tai tis­kien pe­se­mi­ses­tä. Viih­dyk­keet ja elä­myk­set usein os­te­taan, ja ne la­da­taan lo­miin ja vii­kon­lop­pui­hin, kun taas ar­ki on ai­na sa­maa. Me kai­pa­sim­me enem­män luon­non ja tois­tem­me jo­ka­päi­väis­tä läs­nä­o­loa. Ar­ki­set as­ka­reet it­ses­sään voi­vat tuo­da elä­mään si­säl­töä.

– Tot­ta kai maa­il­man muu­tok­set vai­kut­ta­vat myös mei­hin. Ko­din läm­mi­tes­sä pää­a­si­as­sa kla­peil­la säh­kön hin­nan nou­su ei ole kui­ten­kaan yh­tä dra­maat­ti­nen muu­tos kuin vaik­ka ko­ko­naan säh­kö­läm­mit­tei­ses­sä ko­dis­sa asu­vil­le. Va­ras­toim­me ruo­ka­ko­me­room­me ai­na vä­hän yli­mää­räis­tä, ja han­kim­me li­sää uut­ta käy­tet­ty­äm­me siel­lä jo kot­va­sen ai­kaa säi­ly­tet­ty­jä ruo­kia.

Sie­men­pank­ki ja Nar­nia-kaap­pi

Vanhat valokuvat tuovat terveisiä menneisyydestä. Puutarhanhoitoa käsittelevän kirjallisuuden kautta Johanna Merinen on oppinut omavaraisuudesta uutta.

Jo­ve­la ra­ken­net­tiin näl­kä­vuo­sien ai­kaan vuon­na 1868. Ra­ken­nut­ta­ja­pa­ris­kun­ta odot­ti tiet­tä­väs­ti kak­so­sia ta­lon val­mis­tut­tua. Ta­los­sa on iso tupa, sali, ka­ma­ri, pors­tua ja vä­li­ti­la. Sit­tem­min talo siir­tyi toi­sel­le per­heel­le ja vuon­na 2013 ny­kyi­sil­le omis­ta­jil­leen. Ai­van mut­kat­to­mas­ti kau­pat ei­vät su­ju­neet, vaik­ka Jo­han­na Me­ri­nen is­ki sil­män­sä ta­loon heti näh­ty­ään en­sim­mäi­sen myyn­ti-il­moi­tuk­sen sii­tä. Näyt­ti ni­mit­täin sil­tä kuin talo oli­si pois­tu­nut myyn­nis­tä. Se kui­ten­kin pa­la­si myyn­tiin, jol­loin ti­lai­suu­des­ta piti ot­taa vaa­rin ja sol­mia kau­pat.

Moni asia ta­los­sa on yhä al­ku­pe­räis­tä. Niin­pä esi­mer­kik­si ve­si­joh­to­ja ja vie­mä­ri­put­kia ei mil­loin­kaan ve­det­ty. Jo­han­na Me­ri­sen har­mik­si al­ku­pe­räi­set ik­ku­nat oli to­sin en­nä­tet­ty vaih­taa uu­siin. Pi­ha­pii­rin vil­ja­va maa oli kuin luo­tu puu­tar­han­hoi­toon, ja sik­si sin­ne kyl­vet­tiin­kin pian hyö­ty­kas­ve­ja ke­sä­kur­pit­sas­ta lips­tik­kaan. Jo­han­na Me­ri­nen yl­lä­pi­tää myös omaa sie­men­pank­ki­aan, jot­ta seu­raa­van ke­vään kyl­vöt su­ju­vat on­gel­mit­ta. Säi­lö­mi­nen ja esi­mer­kik­si yrt­tien kui­vaa­mi­nen kuu­lu­vat ar­jen as­ka­rei­siin.

Rapaperinvarsilta näyttävät sytykkeet syntyvät tikuista ja mehiläisvahasta Johanna Merisen taitavissa käsissä.

Si­sus­ta­mi­nen ete­ni pie­nin as­ke­lin. Osa ka­lus­teis­ta odot­ti uu­sia omis­ta­jia ta­los­sa, ku­ten sei­näl­le kiin­ni­tet­ty ren­gin­kaap­pi, ul­koa löy­ty­nyt emän­nän pa­ta­kaap­pi ja muu­ta­ma pöy­tä. Toi­set tu­li­vat oman su­vun pe­rin­tö­nä. Li­säk­si huu­to­kaup­po­jen ja an­tiik­ki­liik­kei­den kier­te­le­mi­nen kar­tut­ti ka­lus­te­mää­rää.

– Yk­si tär­keim­mis­tä löy­döis­tä­ni oli 1800- ja 1900-lu­ku­jen vaih­tees­sa jos­ta­kin päin Eu­roop­paa tän­ne kul­keu­tu­nut suu­ri­ko­koi­nen kaap­pi, joka on kuin C.S. Le­wi­sin Nar­nia-kir­jois­ta. Käy­tän sitä puu­ha­kaap­pi­na­ni, eli sen si­säl­lä ovat kaik­ki kä­si­työ- ja as­kar­te­lu­tar­vik­kee­ni.

Jut­tu on ly­hen­net­ty. Al­ku­pe­räi­nen teks­ti on jul­kais­tu A&D:n nu­me­ros­sa 10/2022.