Pit­kän uran res­tau­roi­ja­na teh­nyt ­Eli­na Wirk­ka­la on to­teut­ta­nut unel­man­sa ja ryh­ty­nyt val­mis­ta­maan jäl­jen­nök­siä his­to­ri­al­li­sis­ta ta­pe­teis­ta.

– Kun olen työs­ken­nel­lyt ­van­hois­sa ta­lois­sa kor­jaa­mas­sa pin­to­ja, ta­pe­tit ovat ai­na kieh­to­neet eri­tyi­ses­ti.

Ta­pe­tit ovat voi­mak­kai­ta tun­nel­man­luo­jia. Wirk­ka­lal­le on jää­nyt mie­leen het­ki, kun hän oli saa­nut val­miik­si var­si­nais­suo­ma­lai­sen kar­ta­non för­maa­kin sap­luu­na­ku­vi­oi­tu­jen ta­pet­tien res­tau­roin­nin.

– Ik­ku­na oli au­ki ja ajat­te­lin, et­tä 1840-lu­vun ih­mi­set ovat ko­ke­neet suun­nil­leen sa­man ää­ni­mai­se­man sa­mas­sa ym­pä­ris­tös­sä. Sii­tä tuli ai­ka­ko­ne­fii­lis.

Mi­ten in­nos­tuit alas­ta?

Elina Wirkkala on kaivertanut linoleumlevyyn Akolan kartanon tapettikuvion.

Ihai­lin jo lap­se­na mum­mo­lan ta­pet­te­ja. Vin­tin­ra­pus­sa oli hau­ras 1960-lu­vun pa­pe­ri­ta­pet­ti, jos­sa oli pie­ni me­dal­jon­ki­ku­vio. Jo aloit­ta­es­sa­ni res­tau­roin­tiy­rit­tä­jä­nä 1999 mie­tin ta­pet­ti­jäl­jen­nös­ten val­mis­tus­ta, mut­ta sil­loi­nen tu­los­tus­tek­niik­ka oli jär­jet­tö­män hin­tais­ta. Se­kin vai­kut­ti, et­tä Suo­mes­sa oli tuol­loin yk­si te­ki­jä, Tai­to­ta­pe­tin Tom Mic­hels­son, joka teki ta­pet­te­ja laa­tal­la. Mi­nul­la oli tätä en­nen vii­mek­si puu­se­pän­vers­tas, jos­sa val­mis­tet­tiin ja kun­nos­tet­tiin muun mu­as­sa ik­ku­noi­ta ja ovia. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten luot­to­kir­ves­mie­he­ni jäi eläk­keel­le, ja pää­tin et­tä nyt on ta­pet­tien ai­ka.

Mis­tä olet saa­nut op­pi­si?

Kun suo­ri­tin Tu­run am­mat­ti­o­pis­tos­sa eri­kois­maa­la­rin tut­kin­toa, vi­ha­sin ta­pe­toin­tia. Näy­tön val­vo­ja sa­noi, et­tä ta­pe­toin­nis­ta sinä tu­let sit­ten lei­pä­si saa­maan. Ei men­nyt ihan niin, mut­ta ta­pe­teis­ta, toi­vot­ta­vas­ti. Mi­nul­la on res­tau­roin­ti- ja maa­la­ri­mes­ta­rin sekä in­te­ri­öö­ri­kon­ser­voin­nin tut­kin­not ja li­säk­si ra­ken­nus­kon­ser­voin­nin opin­not. Nyt opis­ke­len Jy­väs­ky­län yli­o­pis­ton kult­tuu­riym­pä­ris­tön tut­ki­muk­sen mais­te­ri­kou­lu­tuk­ses­sa, ja siel­lä poh­din his­to­ri­al­lis­ten ta­pet­ti­jäl­jen­tei­den etiik­kaa.

Mi­ten kor­ja­taan van­haa ta­pet­tia?

Alkuperäinen tapetti ja jäljennös. Tapetti on tehty asiakkaalle, joka restauroi kotiaan pieteetillä.

Re­pe­ä­miä voi kor­ja­ta ja­pa­nin­pa­pe­ril­la. Se on ohut­ta mut­ta hy­vin kes­tä­vää, sil­lä sen kui­dut ovat eri suun­tiin. Pin­taa voi pai­ka­ta tai­tei­li­joi­den käyt­tä­mäl­lä lump­pu­pa­pe­ril­la, jota on eri­lai­sil­la pin­ta­ku­vi­oil­la. Niin saa­daan al­ku­pe­räi­seen ta­pet­tiin so­pi­va paik­ka, jon­ka kiin­nit­tä­mi­sen jäl­keen ku­vi­ot voi re­tu­soi­da esi­mer­kik­si kui­va­pas­tel­li­lii­duil­la. Isom­piin kor­jauk­siin olen teh­nyt paik­ka­pa­lo­ja, jois­sa on al­ku­pe­räi­sen ta­pe­tin ku­vio.

Mil­lä tek­nii­kal­la teet ta­pet­ti­jäl­jen­nök­siä?

Silkkipainossa väri painetaan seulan läpi. Elina Wirkkalalla on käsissään seula, jossa on Mäntsälän Alikartanon Alipytingin salin tapettikuvio.

Eni­ten teen di­gi­taa­li­ses­ti tu­los­tet­tu­ja ta­pet­te­ja, sil­lä se on ti­laa­jal­le edul­li­sin­ta. Silk­ki­pai­no on kal­liim­paa ja sitä teen vä­hem­män. Jos­kus pai­nan myös ­laa­tal­la, jon­ka kai­ver­ran li­no­leu­mis­ta. Tek­nii­kan nä­kee ja tun­tee pin­nas­ta, silk­ki- ja laat­ta­pai­nol­la väri jää ­ko­hol­le. Tek­nii­koi­ta voi yh­dis­tää, nyt te­keil­lä on muu­ten prin­tat­tu ta­pet­ti, jo­hon li­sään silk­ki­pai­nol­la val­koi­sen. Val­kois­ta ei voi omal­la ko­neel­la­ni tu­los­taa.

Mitä tai­toa työs­sä­si en­nen kaik­kea ­tar­vi­taan?

Hy­vää vä­ri­sil­mää. Olen ai­na ra­kas­ta­nut vä­re­jä, ja nii­den et­si­mi­nen on haus­kaa. Maa­lien sä­vyt­tä­mi­nen käy hel­pos­ti, mut­ta oi­kei­den sä­vy­jen löy­tä­mi­nen di­gi­taa­li­ses­ti on vai­ke­am­paa. Han­ka­lim­pia ovat epä­vä­rit, ku­ten haa­le­an pu­ner­ta­va mak­sa­mak­ka­ran sävy. On myös otet­ta­va huo­mi­oon, et­tä print­ti hei­jas­taa va­loa eri ta­voin kuin silk­ki­pai­nol­la pai­net­tu pin­ta tai al­ku­pe­räi­nen ta­pet­ti.

Mikä on lem­pi­tyy­li­si?

Harvinainen vuodelta 1924 peräisin oleva tapettikirja on Elina Wirkkalan aarre.

Suo­ma­lai­set 1920–1930-lu­ku­jen art deco -ta­pe­tit ovat hie­no­ja. Pi­dän myös 1960–1970-lu­ku­jen psy­ke­dee­li­sis­tä ta­pe­teis­ta. Sen si­jaan ny­ky­ään suo­si­tut Wil­li­am Mor­ri­sin isot ku­vi­ot ei­vät mie­les­tä­ni vält­tä­mät­tä sovi suo­ma­lai­siin ma­ta­liin torp­piin.

Mik­si on tär­ke­ää säi­lyt­tää van­ho­ja ta­pet­te­ja?

Ta­pe­tit ker­to­vat his­to­ri­aam­me, kun osaa kat­soa. Ne ker­to­vat ta­lon asuk­kais­ta, eri ai­ko­jen si­sus­tus­tyy­leis­tä ja esi­mer­kik­si vä­ri­ai­nei­den ke­hi­tyk­ses­tä. Ne ovat ta­lon vaat­teet, ja sy­dän­tä­ni raas­taa, kun ne re­vi­tään pois. Ruot­sis­sa Handt­ryck­ta Ta­pe­ter -yri­tyk­ses­sä ta­pet­te­ja te­ke­vä Mats Qwar­fordt on sa­no­nut, et­tä ta­pe­tit ovat ta­lon vuo­si­ren­kaat.

Wirk­ka­la Wal­l­pa­per, Oja­ka­tu 1, Fors­sa, cul­tu­rel­li.fi

Jut­tu on ly­hen­net­ty. Al­ku­pe­räi­nen teks­ti on jul­kais­tu A&D:n nu­me­ros­sa 8/2024.